sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Marinaarevinsieluniaukitäälläyms

Hei vaan taas.. Meni se perjantai sitten eri lailla, kun suunniteltiin. Tuo uusi paikka, johon meidän oli tarkoitus mennä viihtymään oli niin täynnä, ettei sinne sopinut edes seisomaan sekaan, istumisesta puhumattakaan. Eksyttiin sitten vanhaan tuttuun paikkaan saman kadun varrelle. Me tosin lähdettiin siinä kahen paikkeilla kotiin. Jotenki alko tuntua siltä, ettei nuo baarit ole meikäläisen paikka enää. Tai onhan musta tuntunu siltä jo jonku aikaa eikä olla pitkiin aikoihin missään käytykään, mutta silti. Nytku alkaa tää raskaus olla melko näkyvää niin ahisti pelkästään. Ihmiset tuijotti mua - ei välttämättä pahasti, mutta jotenki se vaan vahvisti mun fiilistä omasta epäviehättävyydestäni.

Tuntu pahalta kattoa kauniita ihmisiä, ku ite haluisin jo kovasti ruveta juoksemaan ja pelaamaan sulkapalloa ja käymään salilla ja jumpassa ja vaikka mitä, mutta en vielä tietenkään voi. Mähän pelasin sulkapalloa ekat pari kuukautta tästä raskaudestaki, mutta sitte neuvolasta tuli semmonen tyrmäävä tuomio, että piti heti lopettaa. Ne pelotteli, että lapsi ei välttämättä kiinnity kunnolla, jos harrastaa semmosia lajeja, joissa on äkkinäisiä liikkeitä. Varmasti aiheestaki. Keijoaki on pitäny tästä joskus aiemmin muistuttaakki ku se on ehottanu, että lähtisin sen mukaan ampumaradalle kokeilemaan..

Mutta siis sillon perjantaina muutenki ois ollu kiva käydä tanssimassa - mulla ei ikinä tuu semmosta älynväläystä selvinpäin, kunnes mielikuva minusta ja mun isosta mahasta pilas senki. Aina ennen semmosissa tilanteissa, ku ois tolla lailla ahistanu niin olisin lähteny juoksemaan. No tietenkään sekään ei tuu kysymykseenkään, varsinki ku viime aikoina selkä-, liitos- ja lonkkakivut on alkanu vaivaamaan. Olo oli niin sidottu eikä mulla ollu enää kivaakaan, oikeestaan juuri mikään kodin ulkopuolella tapahtuva ei tunnu just nyt kivalta, että tuntu viisaimmalta lähteä kotiin.

Oon koko tän raskauden ajan eristäytyny aika taitavasti. En odota, että mun kaverit osais suhtautua tähän raskauteen, onhan ne niin eri elämäntilanteissa. Enkä odota myöskään, että ne ymmärtäis tai osais lukea mun ajatuksia, että miks musta on niin vaikea olla yhteyksissä. Harmittaahan se, ja pelottaa. Pelottaa, että kaveruus moniinki ihmisiin tulee menetettyä oman erakkouteni takia.

On niin vaikea selittää sitä, mutta tää raskaus evää multa paljon. Odotan toki meidän pientä esikoista kovasti ja tää on onnellista aikaa omalla tavallaan, ainaki niin kauan ku pysyn kotosalla. Mun olo julkisilla paikoilla on vaan niin epämukava. Tunnen itteni ihan kamalaksi ja lihavaksi ja vastenmieliseksi ja ahistaa ku en voi tai saa tehä asialle mitään. Tulee niin voimaton ja nöyryytetty olo.

En osaa ottaa ilosesti vastaan mitään onnitteluita ja hämmennyn aina, jos tuntemattomat ihmiset kysyy yhtäkkiä laskettua aikaa. Ei näitä omia muuttuvia ulottuvuuksiaan vaan hahmota. Sitä luulee, että tää on mun henkilökohtanen ja yksityinen asia eikä muut nää mun mahan kasvua. Ja tunnen kauheaa syyllisyyttä siitä, että maha kasvaa. Siis en nyt ihan siinä ekana mieleentulevassa merkityksessä, vaan siis että koen tän ison mahan olevan mun omaa lihavuutta ja heikkoutta. Sitte taas välillä on päiviä tai hetkiä ku koen suurta ylpeyttä siitä, että oikein kuvastan olemuksellani hedelmällisyyttä ja naiseutta, koska maha on pystyssä. Sitähän se kai onkin.

Toivon nyt tältä äitiyslomalta, että saisin jäädä kotiin touhuamaan ja lueskelemaan, koska mun ei tarvi käydä nyt jatkossa ku yhellä kurssilla ihan fyysisesti ja seki on iltalukiossa, joten siellä ei juurikaan mun ikästä porukkaa pitäs olla. Muita kursseja oon järjestelly itsenäisiksi suorituksiksi ja yhen kurssiin saan tentittyä (matikka luojan kiitos).

Olo on välillä niin vaikea, että jos hetkeksi erehtyy makaamaan tai istumaan niin ylös nouseminen on melko hidasta ja kivuliasta. Ja jos taas seisoo tai liikkuu paljon niin jalkapohjat menee tosi aroiksi ja se tunne seuraa lopun päivää ja kaikkoaa vasta nukkumalla. Kuulostaa kauhean negatiiviselta, mutta semmosta tämä arki nyt on kaikessa raadollisuudessaan. Siksikään koulun penkissä istuminen ei oikein houkuta, joten on ihan mahtavaa, että oon onnistunu neuvottelemaan tommosia poikkeusjärjestelyitä. Öitä nyt tältä erää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti