Velvollisuudet helpottaa?

Tää on ollu kiva kamala päivä. Suihkin hirveessä kiireessä viemään tytön Keijolle töihin puol neljäks, jollon Keijo siis pääs. Siinä tulostin muistiinpanoni ja kävin tankkaamassa auton ja jotenki just ja just ehin neljäks koululle. Oli taas äikkää ja pidin esitelmän aiheesta Hella Wuolijoki ja Niskavuoren naiset. Oon kauhea jännittämään tommosia esiintymisiä, en yhtään tykkää olla esillä siellä eessä. Yäk.

Se on nyt kuitenki pidetty ja oon oikeestaan yllättyny, että siitä 15 minuutin esityksestä veny yks nelkytminuuttinen. :D Torstaina saanki vaan rentoilla ja kuunnella toisten esityksiä. Tiistaina sitten koe ja 8.päivä tekstitaidon koe. En jaksa ressata siitäkään, enemmän mulla pelottaa se esseekoe. Tekstitaidon tehtäviä oon aika haka rustailemaan. :)

Kivana yllärinä mun Biancon pakettiki oli tullu. Siellä oli vaaleansiniset avokkaat.

Oleellista myös meiän hempeä kolmiulotteinen pitsitapetti <3

Halusin semmoset perusluottokengät, mutta ei missään perusluottomustassa värityksessä. Noi oli vielä alennuksessa niin pakkohan mun oli tarttua syöttiin.

Oli hilkulla, etten tilannu toisiaki: semmosia mustia tekomokka-avokkaita, joissa on paljon studseja. Anteeksi en tiiä mikä se on suomeksi niin tämä selitys saanee riittää niistä orvoksi jääneistä kengistä. Joudun varmaan vaihtamaan ne vaaleansiniset pienempiin. Muuten ne ois hyvät, mutta ne on kantapäästä sen verran väljät, että ne jotenki koittaa sujahtaa pois jalasta kävellessä. Tuntuu hassulta ku yleensä se menee just niin päin, että mun kokoa ei löydy ku mulla on niin isot jalat.

Kivaa oli kans nukahtaa spontaanisti tytön kanssa illalla pari tuntia. Heräsin sopivasti ku Iholla alko ja Keijo oli vieläpä sillä aikaa käyny kaupassa ja tuonu mulle sirkusaakkosia.

Täytyy alkaa pitää kuria tuon herkuttelun kanssa ennenku siitä tulee tapa. Eilen kävin sittarissa ja oli kyllä semmoset ruokaostokset, että jos ihmisiä niitten perusteella tuomittais kadotukseen tai pelastukseen ni oisin saanu taivaspaikan. Ajattelen tämmösiä asioita oikeesti. Usein. Arvostelen salaa, jos ihmiset ostaa tyyliin pelkkää suklaata tai jotain muuta ällöä. Vastaavasti tunnen suurta ahistusta ja selittelyn tarvetta, jos mun korissa on jotain hölmöä tai outoa. Eilenki oisin tahtonu tunnustaa sille kassaihmiselle, että se sooda oli vaan termarin jynssäämiseen.

Tällasia tänään, eilen tai miten vaan. Lähtis ruokkimaan tuon unisen lapsen, öitä. :)

Imettämisestä (mediaseksikästä kamaa)

Huii vieläkin hereillä, vaikka kello on kuusi aamulla ja tyttö nukkunut hyvin. Äääh en kestä. Siis on aina ollu tosi huono nukkumaan tai oikeestaan se nukahtaminen on ollu vaikeinta. Mun ensimmäiset muistot elämästä yleensä on semmosia, että oon kamppaillu unentulon kanssa. Tää vauvahomma tuntuu nyt kyllä korostavan sitä.

Mun nukkumiset alkaa kääntyä siihen, että ensin oon valveilla jopa 1,5vuorokautta, sitte nukun jopa kolme syöttöväliä putkeen (yhteensä noin 9tuntia miinus ne imetykset siinä välissä jepjep). On vaan koko ajan hirveesti touhua: yleistä siivoilua, loputonta pyykkäämistä ja ruoanlaittoa lapsen lisäksi. Mun on siis pakko nipistää yöunistani, jos meinaan saada kaikki kouluhommat tehtyä, elämässä tuntuu olevan niin paljon hommaa, ettei päivässä kerkeä ku tyttö viettää tissillä jopa kaheksan tuntia per vuorokausi. Herranjumala! Siis kysympä vaan montako ihmistä suostuis tekemään nykysen työnsä semmosella rytmillä, että vähän kerrallaan monessa erässä ympäri vuorokauden, heräten esim. yöllä kolmelta taiteilemaan muutamat sähköpostit.. Ei kukaan.

Ryhdyin vieläpä luovuttamaan äidinmaitoa, joka on mun mielestä tärkeä juttu, ei vaan niille ressukoille, jotka sitä saa vaan mulle ittelleniki. Se tukee hyvin imetystä ja motivoi mua jatkamaan sitä. Muuten varmaan väsyksissäni yön pimeinä tunteina sanoisin soronoo ja heihei rintaruokinta. Ja se kannustaa mua elämään hyvin. En näin julkisesti halua tunnustaa omia paheitani, mutta mitä ne sitten onki ni tää saa mut pysymään erossa niistä.

Aattelin, että tää menee "siinä sivussa" ja samalla ku oman lapsenki ruokinta. Onhan se niinki mutta ei se kyllä oo. :D Yllättävän kauan menee aikaa niitten pumpun osien ynnä muiden tiskaamiseen ja steriloimiseen ja pumppauksen valmisteluun ja maidon jäähdyttämiseen ja säilömiseen ku pitää tiukasti ja tarkasti noudattaa kaiken maailman hygieniaohjeita orjallisesti, ettei ne keskoset saa musta ja mun ympärillä pyörivästä elämästä liikaa pöpöjä.

Hyvä juttu tää silti on. Aion jatkaa niin kauan ku imetän tai niin kauan ku mun maitoa huolitaan tai niin kauan ku jaksan. Saa nähdä.

Nyt on vaan ollu rankempaa tällä viikolla ku Keijo palas töihin ja se ei voi periaatteessa auttaa arkena öisin, koska eihän se millään jaksa töissä, jos se ei yöllä saa nukuttua. Arvostaisin kyllä kovasti, jos se auttas enemmän viikonloppusin, mutta ei se tänä yönäkään oo heränny vauvan huuteluihin tai mun herätysyrityksiin (kun se on nukkunu keskellä sänkyä mun peiton kans=ei olla päästy imettämään). Huomenna se aikoo mennä veljesä kanssa tuntikausiksi värkkäämään ja huoltamaan niitten autoja. Mulle se vaan ilmotti asiasta olettaen suoraan, että tottakai tahdon olla yksin kotona vauvan kanssa taas. Tai siis saan Keijon veljen tyttöystävän tänne kaveriksi. Ressaa hirveästi sekin, että jossain välissä joudun kuitenki sanomaan sille, että viihdytä ittees mennään tytön kanssa makkariin. Ei kuulu meikäläisen etikettiin semmonen, mutta ei kyllä tissien esille ottaminen julkisestikaan.

Voi että mä osaan tehä tikusta asiaa, anteeksi suuresti. Toisaalta tässäpä on teille kaikessa raadollisuudessaan sitä rehellistä vauva-arkea. :D

Jotain positiivistaki, sitten viime päivittelyjen paino on laskenu huimat 2,5kiloa. :)

Matkalla ei-mihinkään

Semmoinen on olo just nyt. Ehkä tää on vähän väsynyttä turhaa narinaa nyt, kun kahden vuorokauden unisaldo on noin viis tuntia, mutta siltikin. On kai mulla oikeus tuntea asioita, vaikka ne kumpuais mistä? Ainaki pari viikkoa synnytyksestä vollotin joka toinen päivä ja kuka tahansa voi päätellä, että se johtuu siitä synnytyksen jälkeisestä hormonimylläkästä, mutta kyllä silti saa olla paha mieli.

Nytki on paha mieli. Tai oikeestaan tää alkaa olla jo jotain kestävän laatusta pahaa mieltä. Melkein kolme viikkoa oon jo käyny vaa'alla joka aamu. Se on ollu mun jokapäiväinen ilo ja suru. Ilo on ollu se odottava tunne, ku oon toivonu, että paino ois laskenu edes viitisensataa grammaa. Suru on ollu sitten se tunne, ku oon huomannu, että paino jähöttää juuri siinä, missä sen havaitsin olevan viikko synnytyksen jälkeen. Sillon paino oli laskenu kymmenen kiloa (verrattuna kaks päivää ennen synnytystä neuvolassa mitattuun arvoon) eli monta kiloa vähemmän ku mitä se oli ennen raskautta.

Tuntuu niin turhalta! Oon ihan tosi kateellinen Keijolle, koska se uusi salikorttinsa ja on nyt pari viikkoa käyny vähintään joka toinen päivä. Mullaki himmottais jo hirveesti alkaa treenaamaan, mitä en tietenkään saa tehdä. Päivittäin kyllä jumppailen lantionpohjalihaksia siinä toivossa, että pääsisin pianki juoksemaan ja tekemään vatsoja. Ja nyt parina iltana oon käyny tunnin reippaat lenkit (kävelemässä).

Pakko vaan koittaa ponnistaa tästä tilasta ja yrittää uskoa siihen, että parannusta tulee kyllä. Ja, että vielä tulee se päivä ku saan ite päättää kehostani. Nyt vaan ahistaa yhtäkkiä enemmän ku aikoihin se, etten saa tehä asioita, jotka aina ennen sai mut tuntemaan itteni ihmiseksi ja jonkin arvoseksi. Kipu on semmonen asia, joka saa mut tuntemaan olevani elossa ja hyvä jossakin.

Enää mua ei uskois edes sen ihmisen varjoksi, joka silloin olin. Haikailen kyllä niin paljon siihen entiseen takas. Mun pää halkeais, jos en joka päivä sais jollain konstilla hyväksyttyä sitä, että tätä elämää kestää vielä pari kuukautta ainaki - sen aikaa ku imetän. Sitte voin alkaa taas hölmöilemään.

Väsy maybe?

Huh pikkasenko on epätodellinen olo! Heräsin just kahen tunnin päikkäreiltä eikä mulla oo aikoihin, edes ennen vauvaa - edes yöunien jäljiltä, ollu näin levänny ja mahtava olo. Ku heräsin niin tuli maailman syyllisin olo ku muistin, että Keijo on hallilla pesemässä autoa ja mietin, että vauvalla on varmaan joku iso hätä jossakin ja oon suunnilleen jättäny sen heitteille nukkumalla viikon. Sitte katoin kelloa ja totesin nukkuneeni kaks tuntia ja vauvaki nukkuu tyytyväisenä ja hiljaa omassa sängyssään.. Mahtoi olla meikäläisen päivän kohokohta, sen verran huonosti tulee nukuttua yöt. Ja ihan sen takia, etten oo vieläkään tajunnu, että mun pitäs nukkua syöttöjen välillä sillon ku vauvaki nukkuu.

Meiän elämänrytmi on silleen kyllä nyt aika ihanteellinen ja helppo ku lapsi nukkuu 3-5tuntia kerrallaan, syö siinä välissä aina jonku 30-60minuuttia, muttei mitään maratoni-imetyksiä kuitenkaan. Semmosten kans mulla lähtis järki. Päivä päivältä tyty on alkanu paljon seurallisemmaks ja saattaa jo pariki tuntia parhaillaan viihdyttää meitä per päivä. Tää on iso parannus niihin osastoaikoihin ja keltasuuteen, mitä oli. Kerron niistä kyllä vielä lisää. Mutta onhan tuolla pikkusella matkaa laskettuun aikaanki vielä viikko, että nuin nuoreksi oon kyllä tyytyväinen, että se on noin reipas. <3