Oikeusko?

Onko oikein haluta lasta? Olen miettinyt tätä kysymystä kaikkien "teinin" määritelmän täyttävien kohdalta (sisältää kaikki 13-19-vuotiaat, maalaisjärjellä sitä nuorempia en edes laskisi kuvioihin). Enkä kyllä totta puhuen harkitse esimerkiksi 13-15-vuotiaitakaan. Tai siis iän määritteleminen taitaa olla tässä aika irrelevanttia, siitä saisi varmasti vääntää kättä kerran jos toisenkin.

Asiaan! Siis kun monesti olen törmäillyt keskustelupalstoilla sellaisiin hölmöihin ja tökeröihin perusteluihin, miksi on typerää hankkia lapsi nuorena. Kuitenkaan ei tarvitse mennä kauaa ajassa taaksepäin, kun täällä koto-Suomessakin oli poikkeus tehdä lapset vanhana. Ne tehtiin heti, kun sopiva sulho löytyi, jonka kanssa mentiin kihloihin. Siksi tuntuu hassulta, miten elinkeinoelämän rakenteen kääntyminen päälaelleen niistä ajoista on vaikuttanut myös perhe-elämän normeihin niin valtavasti. Tai oikeastaan ennen kaikkea ihmisten asenteisiin. Itse täytän 19 vielä tämän vuoden puolella, joten jos nyt alkaisin odottavaksi äidiksi, olisi se kauhistus.

Yleisimpiä vasta-argumenttejä ovat muun muassa eläminen, isyys, nuoruuden jääminen kesken ynnä muuta..

Eläminen. Eli valtion tuilla elely ja se, ettei pystytä itse elättämään itseään ja omaa lastaan. Kyllähän ne vailla koulutusta olevat teinivanhemmat, jotka eivät ole vielä työelämään kerenneetkään, saavat niitä ns. minimitukia. Tulevat siis paljon halvemmiksi kuin kolmekymppiset uraihmiset. Eivätkä ne uraihmisetkään työtä tee mamma- tai pappalomalla, kyllä hekin ovat kotona - eivät tekemässä verotuloja. JA yhdyn myöskin siihen faktaan, että kaikki me tällä pallolla taaperramme noin yhtä monta vuotta, ja täten ehdimme tehdä valtiolle yhtä paljon verotuloja, teimme me lapsemme missä kohtaa elämää hyvänsä. Ei se raskausaika ole keskiluokkaisella sen lyhyempi kuin teinilläkään. Vai täh?

Isyys? Eli siis, että onko isä kuvioissa vai lähteekö heti renttuilemaan muualle, kun Clearblue:t näyttää kahta viivaa. En usko, että sen useammin kuin vanhemmillakaan ihmisillä. Toki teini-ikäisillä esiintyy eniten suunnittelemattomia ns. vahinkoraskauksia, mutta samalla tavoin hekin oman näkemyksensä ja moraalinsa mukaan joko päättävät pitää lapsen tai sitten eivät - oli isä kuvioissa eli ei. Jotkut pärjäävät lapsen kanssa, toiset eivät. Näin myös vanhemmilla ihmisillä.

Nuoruuden jääminen kesken eli nämä perusväitteet tyyliin: "entäs, kun ne baarihommat kiinnostaa", "ei voi matkustella", "tarvii aina lastenhoitajan" ja "lapsi jarruttaa". Tällaisia jankuttavat kenties ihannoivat enemmän sitä kevytkenkäistä metropolioppista elämäntapaa, jossa hurvitellaan alkoholin ja satunnaisten seksisuhteiden ynnä muiden parissa. Vaan on hölmöä väittää, että se jokaiselle sopisi ja samalla piilomainostaa "asiaankuuluvaa" alkoholin liikakäyttöä. Tarpeeksi, kun juo, niin tuohan sekin verotuloja, mutta ehkä sitä voisi ennemmin panostaa kansantalouteen tuomalla lisää työvoimaa.

Tuota työvoimaa, jonka perään jatkuvasti kitistään, että mistä lisää. Niin no, onhan meillä lapsituet ja maailmanlaajuisesti vertailtuna pitkät äitiys- ja isyyslomat, kotihoidon tuet ja äitiyspakkaukset kannustamassa lastentekoon. Ei minunkaan mielestäni alaikäisiä pitäisi kannustaa tekemään lapsia siis alaikäisinä, mutta siinä tapauksessa, että he niin tekevät, pitäisi heitä tukea. Ei huudella perään räävittömillä seuralaispalvelutyttötoimintaan viittaavilla voimasanoialla.

Miten nuorten ihmisten lapsista voi olettaakaan tulevan omavaraisia yhteiskuntakelpoisia veronmaksajia, ellei heidän vanhempiaan jo yleisellä asenteella tueta pärjäämään ja kouluttamaan itsensä työelämään, jotta he voisivat ensin elättää ne tulevaisuuden toivot?

Tiedän, että tämä on ehkä provosoivasti kirjoitettu, mutta provosoivasti kirjoittavat nekin, jotka jättävät lastentekohommat nelikymppisilleen ja päätyvät sitten keinohedelmöittämään itseään. Mielestäni paljon itsekkäämpää on tehdä lapset vanhana kuin nuorena. Anteeksi nyt vain, mutta välillä täytyy puolustaa niitä ihmisriepuja, joiden elämästä koitetaan rienaamalla tehdä vielä kahta vaikeampaa.

6.5.

Eli eilen. Pidimme kihlajaisjuhlat vanhempieni luona. Oli tarkoitus ottaa ruokakuvia, mutta eiköhän se unohtunu, ku vieraita alko tulla ja piti olla kestittämässä. Kaiken kaikkiaan mukavat juhlat! Saatiin joitain hauskoja lahjoja, joista en vielä myöskään saanu kuvia.

Esimerkiksi äiskän hyvät kaverit toi meille kirveen! Tykätään hirveesti kalastaa, vaeltaa ja muuten vaan tulistella, niin ne oli ajatellu, että nyt on sitte kevyt fiskarssi, jolla saa puut tehtyä.Ja vinkkasivatpa samalla, että piakoinhan sen voi laittaa sängyn alle vanhojen uskomusten mukaisesti, ;)

Yhdet perhetutut taas toivat lemmenjuomaa ja kaulimen, jonka toisessa päässä oli mun nimi, toisessa Keijon. Mulle ei oo vielä selvinny, mikä humoristinen arvo sillä kaulimella on, mutta enköhän minä sitä tohdi leipomisessa käyttää.

Eli siis kättä pidempää toivat! :D Mutta saatiin me myös esimerkiksi Iittalan joitain kylmille/kuumille juomille tarkoitettuja laseja (en muista niitten nimeä), Marimekon käsipyyhkeitä, Savonian ottimet, kukkia jne. Semmosia pieniä hyödyllisiä asioita. Oikeastaan me ei toivottu juuri muuta kuin Savonian aterimia. Ennen kihloja oltiin seurusteltu ja asuttu yhessä jo reilu vuosi niin meillä oli jo kaikkea.

Oon tässä mietiskelly, että empä oo aikoihin kuullu, että ihmiset pitäis kihlajaisjuhlia. En tiiä, miten yleistä semmonen enää on. Ennen vanhaanhan kihlaus tarkoitti suoraan lupausta avioliitosta, ja se nähtiin yhtä sitovana kuin avioliittokin. Kaikki halukkaat ei-kutsututkin saivat tulla seuraamaan ja todistamaan kihlajaisia.

Itsekin uskon tuohon avioliittolupaukseen, joka tulee kihlauksen myötä. Jos vähänkään epäilisin meidän suhdetta, niin en olisi suostunut tähän. Tuntuu, että ihmiset nykyään menevät kihloihin, koska se on mediaseksikästä, muodikasta tai joka tapauksessa jotain sellaista tiedostamatonta ihmisarvoa lisäävää toimintaa. Ei niinkään mietitä välttämättä naimisiinmenoa, yhteistä tulevaisuutta tai lapsia. Sormuksetkin on helppo heittää jontkaan, kun tulee jotain keskinäistä kätinää.

Tulipas tästä tällainen lyhyt paatoksenomainen teksti. :D Se ei ollut varsinaisesti ajatuksena. Lähinnä piti tulla raportoimaan, että kihlajaiset juhlittiin, söin ihan liikaa kalaleipäkakkua, ihania kavereita ja sukulaisia kävi kylässä ja vaihdettiimpa vielä autoon paniikissa Keski-Euroopan kitkat, kun nuo kelit silloin sunnuntaina taas uhkaavasti muuttui.


Gute Nacht! Rosa

Unettomuus..

.. Vaivasi minua taasen tänä yönä. Vaan ei se mitään! Olen näpytellyt Open Officella jo useamman koulutyön valmiiksi, pyöräyttänyt tiskikoneen käyntiin ja pyörinyt netissä. Ja mikä parasta (!) saanut selville, että Piilomaan pikku Aasia myydään edelleen. Olin jo luopunut tuon kyseisen lastenkirjan suhteen, mutta ilmeisesti siitä on tehty uusi painos ihmisten pyyntöjen takia ja nyt sitä myydään ainakin Suomalaisen Kirjakaupan nettiputiikissa. :)

 Kuva täältä

Onkos kyseinen teos kenellekään tuttu? Itse tutustuin siihen muutama kesä takaperin kesämökillä, kun tätini luki sitä tyttärelleen ja pääsin itsekin lukemaan sitä hänelle... Ja ihastuin! Mielestäni jokaiselle lapselle tulisi lukea Piilomaan pikku Aasia, sillä se on aidosti lapsille suunnattu, jännitävä sekä verbaliikaltaan ja onomatopoeettisuudeltaan todella haastava luettava jopa aikuiselle. Tätä kirjaa lukiessa varmasti oppii suomea.

Tosiaan - lukiessani em. kirjaa pienelle serkulleni totesin mielessäni, että en hanki lapsia, ellen omista tätä Lea Pennasen menestysteosta. Nyt sitä myydään kympillä siellä Suomalaisessa, joten pakko laittaa tilausta menemään. Kenties pääsen fiilistelemään sitä jo
ystäväni lasten kanssa, sillä omia en taida hankkia ainakaan pariin vuoteen.. Vaikka vauvakuumetta on ilmassa niin minulla kun Keijollakin ;--)

Sormukset

Lupailin tuossa jo pari viikkoa sitten lisäillä kuvia sormuksista ja nyt ne (tai siis se) on tässä. En ole taitava ottamaan kuvia, ja koska kameroista olivat akut päässeet tyhjentymään, koitin nappailla kuvia LG:n älypuhelimellani. Pahoittelen laatua jo etukäteen. :)

Sormukset ovat siis periaatteessa samanlaiset. Miehellä n.3 kertaa leveämpi kuin minulla keltakultaisena poikkeuksena nuo poikkijuovat, jotka ovat hänelläkin valkokultaa. Olen ihastunut omaan siroon rinkulaani. Kaikki ovatkin kommentoineet, että sormukseni on ihan tyyliseni. En voisi olla enempää samaa mieltä. Tuollainen yksinkertainen, mutta omanlaisensa. =)

 ***

Selkä kipuilee, kun joudun kököttämään tässä olohuoneen pöydän äärellä, kun ei ole kunnon työpöytää. Monet kerrat olenkin harmitellut, että muutimme tähän nykyiseen 65-neliöiseen kaksioomme, emmekä siihen asumisoikeusrivarikämppään, jota alkuun ookailimme.

Sovimme kyllä toistaiseksi oikein hyvin tähänkin avomieheni ja hänen koiransa kanssa, mutta työhuone tästä uupuu. En oikein saa mitään kouluhommia koskaan tehtyä, jos Keijo on kotona ja hereillä. Sitä tulee vain lätistyä kaikenlaista ja muut hommat unohtuu. Olisi hyvä, jos olisi pieni tila työskentelylle ja saisi vieläpä oven kiinni takanaan. :D

Vähän vähemmin vakavissaan kyllä katselemmekin asuntoja jatkuvasti. Kun vain tietäisi, kauanko aiomme vielä tässä kaupunkipahaisessa asustaa, niin voisi näitä asuntohommiakin miettiä enemmän tosissaan. Keijollahan on siis vakituinen työpaikka täällä ja minulla koulua jäljellä vielä vajaa vuosi. Sen jälkeen kaikki on auki, sillä en tiedä vielä, mitä lähtisin lukion jälkeen opiskelemaan. Mutta ellei suhdanteet lähde tästä nousuun, niin ei Keijolla ole järkeä vielä nykyistä työtään jättää, ja sitten minäkin koitan keksiä täältä jotain töitä tai koulutusta. Onneksi on vielä aikaa jahkailla.! =)

Pöytälaatikon kätköistä

Kaikki olemme oman elämämme atlaita,

Jonkin helvetillisen olympoksen huipulla,

Aina pyrkimässä kohti korkeuksia.

Hartiamme,

Jotka eivät enää veny leveämmiksi,

Tutisevat elämisen taakan alla penikkatautisina.

Viihdytä lapsia,

Hoida työ ja rakasta tehokkaasti,

Kuuluvat iskulauseet jostain kaukaa Atlantin takaa.

Koveta nännisi ja tunteesi,

Tunne tekniikkaa ja usko loputtomuuteen,

Niillä murennat itsesi.

Laihuus on kauneutta,

Vaali sitä.

Ylempäsi kiihottuvat nälkiintyvästä minuudestasi,

Kauniista valkoisista luistasi,

Kyvystäsi sopeutua ja alistua.

Nauti siitä,

Kunnes romahdat,

Kun lapaluusi,

Lihaksikas selkäsi

Eivät enää kestä niillä lepäävän näkymättömän jalan painoa.

Vaan kuinka paljon painavatkaan ponnistuksesi,

kysyt, ja nouset taas tuhkan ja tomun seasta,

Kello kuusi aamulla. 

 Rosa

Engaging and excitement

I wonder how excited one can be?


Last Sunday me and my common-law husband got engaged. How sweet. He proposed me and although we've talked about getting engaged long ago, I didn't see it coming till' the very moment he asked me.

It was a Sunday morning or well, it was some time past noon. We still hadn't gotten out of bed so we were there, naked, laying next to each other (Hope this isn't too much information) when he told me he would like to propose something. He was grinning at me for quite awhile and I still couldn't figure out his intentions.

Saying yes wasn't a tough choice! There was no such thing as a reason, excuse or doubt hinting me not to get engaged to this unique wonderfull creature. It felt right and natural, sort of like the next step to take, after living together for over a year.

We made a heavy breakfast, eggs and bacon, and started calling our parents and siblings. Some of them surprised, some of them announced right away they had seen it coming but all very happy for us.

When we updated our relationship status on Facebook, things got wild: I got about 78 likes and 30-something comments from different people. I still feel quilt for not giving my grandpa a call about this fresh major event. He has met Keijo only once due to the long distance but really likes him and wishes all the best for us so I don't really know why I'm so nervous.

About the rings: we still don't have them. I had guided Keijo long ago that if he ever wishes to propose me he should do that without the rings, because I believe in traditions and I'm an optimist in believing that I will only marry once and therefore only have one engagement ring and one wedding ring so I want to choose them myself and make sure I love them. Maybe this sounds stupid and superficial to some but anyways this is our way.

So on Monday we went to choose the rings and made the orders for them already. We went to into several jewellery stores but the ones we fell in love with were found in the first one. We had agreed to give up on cohesion if we find unmatching rings but finally, the design in the two rings verified to be the same. The rings have been designed by a local goldsmith and the name is "Puro" (=Stream). I chose white gold (to fit my future diamond ring) and Keijo got a bit wider version of the same ring with both white gold and yellow gold. The rings should be here in about a week's time and when they get here, I WILL share some photos of them here. =)

Anything else? Well if I forgot anything crucial or any questions rose, please comment. :)

Keijo knows best

Long time since the last time I did any writing here but I'm not going to try to cater any excuses.. I've been wondering what do I wish to share on my blog.. So far I've mostly shared some of my own poems and although I still see myself as a "poet" I'll make my blog more "bloggish" from this day on.. I've struggled alot with questions such as 'How intimate could I get?' and 'What if the people I actually know would see this?' But I've decided to write about the everyday and what that means in the context of my life as a student.
About the intimacy.. Well, I guess Keijo and my parents know best or my parents second-best. But probably my poems reveal and conceal in a good-enough ratio in the future as well.. I've read some of my real-life friends' blogs every now and then and I always find myself amazed how amazing they can be while I'm wondering if I would want them to find my blog.. I still don't get why I'm so reserved.. :S