19

 

Hyvää huomenta! Kehitystä eiliseen, nimittäin keksin, miten näitä videoita lisäillään. ;--)

Tämä kyseinen biisi on hyvän ystäväni Valtterin minulle melkein pari vuotta sitten langettama "tunnari". Mainitsinpas Valtterista eilenkin, höhöö. Nyt tosin olen jo enemmän twenty-one. Reilua.

They only want you when you're seventeen
When you're twenty-one
You're no fun
They take a polaroid and let you go
Say they'll let you know
So come on

 

 

Täytän siis perjantaina jo 19. Kuulostaa ehkä hölmöltä, mutta eka kertaa mulla on semmonen olo, että ikä ressaa. Mutta toisaalta helpottaa aina ajatella, että Keijo vanhenee mua melkein vuosikymmenen eellä (8:n vuoden ikäero). Sitte ku Keijo on melkein nelikymppinen ni munkaan kolmekymmentä ei tunnu enää ollenkaan niin pahalta. :D 

 

 

 

 

Sokerina pohjalla: ihana ite otettu kuva minusta iässä theyonlywantyouwhenyou'reseventeen...

 

 

 

 

 

 



Plague

Hui oon kyllä tänään hirmu vihanen ittelleni! Tai no, kaikkien blogien lukeminen ehti jo vähän lievittää sitä ja hyvä niin, ni ei olis tämä teksti pelkkää tulta ja orjantappuraa.. :D

Kävin siis tänään lääkärissä, siinä "lähetelääkärissä", mistä viimeksi narisin. Tuli joku peruutusaika, ja mun neuvolatäti siitä sitte soitteli viime viikolla ja pääsin ku pääsinki nyt sinne.. Ärsyttää vaan ihan simona, että miks mun pitää olla aina niin sa-tanan reipas. Kävin nimenomaan muka puhumassa omista ongelmistani, ja siitä, etten jaksa olla yksin tämä pääni kanssa. Ja silti - yllättäen - niillä jäi musta ihan superhyvä kuva taas.

Oon kyllä huomannu, että oon semmonen ihminen, että mua ei unohdeta. Joskus se on ihan hyvä juttu, joskus ei. Mutta siis kaikki opettajatki oppii mun nimen yleensä kurssien ekalla tunnilla, vaikka meiän lukiossa on ainaki 650 oppilasta, en oo ihan varma. Ja oon myös aina ollu mun kaikkien kavereitten vanhempien lemppari, jota ne on sitte aina niille mun kavereille hehkuttanu. Jotenki semmonen fiksu. Mutta ärsyttää ku nyt ku mun ois pitäny vakuuttaa siellä ne ihmiset ajattelemaan, että oon kiireellinen tapaus, että mun pitää päästä puhumaan, niin enköhän ole siellä taas se reipas tyttö, jonka perään jäädään huokailemaan enemmän siihen tyyliin, että "olisimpas itsekin enemmän tuollainen" tai "olisipas joku sukulaistyttökin enemmän tuollainen".

Tiiän, että tää kuulostaa hirveeltä narsismilta, mutta oon aina ollu tämmönen. Jotenki se suvun fiksu muksu, joka varmaan eilenki kävi vetämässä enkusta L:n.. Välillä inhoan sitä, etten voi olla inhimillisempi ku enemmän luonnostaan esille pääsee aina se reipas ihminen, joka itekki vaan haluisin olla. En siis ole. Silti mulla ei ole yhtään sellaista ystävää, joka tietäis mun oikeista ongelmista. Hyviä ystäviä on toki pari, mutta en vaan uskalla kertoa niille mitään; pelkään, että  meidän ystävyys muuttuis jotenki, jos ne tietäis enemmän.

Oon varma, että kuka vaan näkee kyllä semmosen tietyn haikeuden, mikä mussa on. Se on vilahdus siitä, mitä koen olevani. Mutta jotenki tuntuu, että tää raskaus evää multa paljon. Tai siis - se ei vaan sovi siihen kuvaan, millaisena näen itseni. Mutta ehkä enemmän siihen kuvaan, millaisena haluaisin nähdä itseni. Sekavaa - tiedän.

Ihailen hirveesti ihmisiä, jotka on avoimesti haavoittuvaisia. Ihastun eniten aina niihin ihmisiin, haluan olla niitten ystävä ja auttaa niitä. Koska jotenki koen, että oon sillon parhaimmillani palvelemaan muita. Mun syli lohduttaa parhaiten muita, koska mä olen itsekin liimaa vailla. Ja ihmisiä salaa helpottaa se, että ne jotenki alitajusesti tiedostaa sen, että ne ei koskaan joudu kuulemaan mun suruja. Ja sillä tavalla livun aina tosi ykspuoleisiin ystävyyssuhteisiin.

Oon monesti miettiny, että Keijolla on rankkaa. Varmasti rankempaa ku muilla ihmisillä. Koska se joutuu näkemään mut haavoittuvana ja epätäydellisenä. Se näkee sen, mitä musta on jäljellä aina siinä vaiheessa, ku oon ensin päivän koittanu ilahduttanu muita. Siksi varmasti rakastanki sitä - ku saan olla sen sylissä hajallaan, ja silti se rakastaa mua takas, eikä säikähä. Ja se pitää mulle jotain rotia, etten vajoa mihinkään synkeään. Etten liu'u mihinkään omaan henkilökohtaseen kulttuurihumalaan ja kirjota vaan tuntikausia - tai itke. Tai laula jotain hölmöjä mantroja ja nyyhkytä. Ja unohtele asioita.

Jos tätä joku lukee, niin se varmaan ajattelee, että vit-u mitä paskaa. Paskaa tekoitsetietosta kontrollifriikkiä vakuuttelua ja minä-kuvan määrittelyä.  -Ehkä niinkin. :D Kuulostaa oikeastaan paljonkin minulta. Mulla on tapana analysoida. Ja humaltua tällä lailla. Salaa. Tiedän, että se on luotaantyöntävää. Mutta niinhän mä koitan väittää tällä koko kirjotuksella. Mussa on jotain kieroa.

Ikävä Valtteria. Siitä ehkä joskus lisää.

Crystal Castles - Plague
http://www.youtube.com/watch?v=cx2lJIOTBjs

Toivoin, että tähän ois tullu kuvaki, eihän tätä tämmösenä kukaan uskalla avata. :D
(On muuten tällä hetkellä yks mun ja vauvan lempparibiisejä)

Narinaa

Oon ollu jo pitkän aikaa ihan lopen kyllästyny julkiseen terveydenhuoltoon ja muutaman vuoden oonki käyny aina Terveystalolla, jos on ollu jotain flunssaa tms. Nyt tietenki käyn sitte neuvolassa ja äitiyspoliklinikalla ihan kunnallisella.. Pikkuhiljaa alkaa keittää tämän systeemin kanssa.

Ensinnäkin ollaan ihmetelty mun kaverin kanssa, miksei mun neuvolakäynneillä suoriteta ees mitään perusseurantaa niinku vaikka kohdunpohjan korkeuden seurantaa tai kysytä kuulumisia. Kenties se mun oma terveydenhoitaja on vaan ihan dille, mutta siis se on ollu parikymmentä vuotta samassa neuvolassa ja samoissa hommissa (tämän tiedän siitä, että se oli mun äiskälläki) niin luulis, että se on ihan pätevä. Tää mun kaveri on käyny saman kaupungin eri neuvolassa ku nehän menee alueittain ja oon pari kertaa ollu mukanaki. Siellä on ihan eri lailla lämminhenkistä asiakaspalvelua: ne työntekijät vaikuttaa mukavilta, ne esittää kysymyksiä ja tekee samalla hommansa keräämällä konkreettista tietoa siitä raskaudesta muutenki.

Eikä siinä vielä kaikki: rakenneultrassa äitipolilla todettiin, että meiän lapsella on siellä kaikki niinku kuuluuki olla ja se kulkee ihan käyrillä, mutta sen pää tulee lakimitan mukaan viikon jäljessä muusta kropasta. Tästäpä syystä kävin kasvukontrollissa saman kätilön juttusilla (jonka kanssa mulla ei myöskään synkkaa yhtään) nyt maanantaina. Ihan ekaks ootin kolme varttia omasta tunnin ajastani, että pääsin tutkittavaksi ja sitte se tunnin aika kestiki vaan reilun vartin..... Eikä ne lääkärin kanssa osannu sanoa tähän asiaan yhtään mitään syytä ja silti sain laskun kouraan syystä, että ilmaseks pääsee vaan kahteen ultraan raskausaikana. Niin joo ja kuukauden päästä taas joudun uuteen kasvukontrolliin samojen epäpätevien ihmisten hoteisiin. 

En ymmärrä, miksi joudun maksamaan tästä, koska edelleen tämä samainen ystävä kävi JOKA KERTA ultrattavana omilla neuvolakäynneillään ilman mitään lisäkustannuksia. Väitetään, että julkisen puolen hommat on jotenki tasa-arvosempia niin empä nyt kyllä usko tohon tasa-arvoon yhtään. Mä oon mielelläni maksanu yksityisen palveluista, koska oon päässy samana päivänä hoitoon, saanu asiaatuntevan lääkärin, jolle maksetaan kohtuullista palkkaa eikä sille buukata enempää asiakkaita, ku mitä se ehtii hoitaa ja saanu reseptit lääkkeille, jotka toimii tai vaivasta riippuen muutenki aina asiaankuuluvia lähetteitä esim. fysioterapiaan tai muuhun vastaavaan. Nyt julkisella, vaikka maksettavaa on vähemmän ni mun mielestä se lasku ei oo perusteltu, jos osa ihmisistä saa parempaa palvelua enemmän ilmaseksi.

Ja vielä sekin, että julkisella en saa millään neuvolan kautta lähetettä lääkäriltä. Niitä aikoja oli jäljellä noin yks per kuukaus eli mun ois pitäny mennä joko viime neuvolan jälkeen heti tunnin varotusajalla tai sitte tietää, miltä mun kalenteri näyttää kuukauden päästä ja varata se aika sen mukaan.


Hui hai. Kuuluu mulle muutaki sentään ku pelkkää sapetusta :D Aloin tossa yks päivä innoissani tehä vauvalle villasukkia netistä löytyneen ohjeen mukaan ku oon tässä viime aikoina muutenki tehny jo kolme kaulaliinaa, joita oon ripotellu tähän lähipiiriin. Joku tais nyt kuitenki mennä vikaan ku sain varren ja kantapään tehtyä, mutta siitä kantalapun kavennuksesta tuli TOSI epämääräsen näkönen. En vissiin tajunnu sitä ohjetta oikein, mutta aattelin, että alotan alusta ja kysyn Keijon äidiltä vinkkejä siihen kantalapun kavennukseen sitte. :) Ei se nyt periaatteessa haittaa, vaikkei niistä mitään priimaa siitäkään huolimatta tulis ku ne ei oo menossa lahjaks kellekkään muulle ja eihän se lapsi tajua ajatella sitä silleen, että tekipä äiskä rumat sukat - kuhan pysyy pienet jalat lämpösinä. :)

Äähh.. Keijon koira puri mua tänään. Ihan puskista. Tää on semmonen asia, josta en varmaan voi Keijon kanssa puhua. Ei se usko mua kuitenkaan, vaikka mun käsi onki ihan järkyttävän näkönen. Mulla meinas oikeesti iskeä paniikki, ku mun suvussa kulkee von Willebrandin tauti eli siis semmonen bugi, että jos on jotain verenvuotoa niin se ei hyydy normaalisti eikä se vuoto tahdo tyrehtyä. Mun isoäiti meinas kuolla synnytykseenki ton kyseisen taudin takia ja mun täti leikkaukseen. Se siis periytyy meillä tosi aktiivisesti. Oon aikonu tutkituttaa itteni sen varalta, että osaan sitte suunnitella synnytykseni. Vaikka tottakai mä haluan joka tapauksessa synnyttää alakautta, mutta sitte jos on jotain tommosta ni hoitohenkilökuntaki on sitte varovainen päätöksissään, jos tulee jotain komplikaatioita.

Mutta siis takasin nyt tähän koirainsidenttiin: mulla tuli ihan hulluna verta eikä se meinannu lakata millään. Vaikka oonki käyny kaikenmaailman esiapu- ja pelastuskoulutusta ni mulla oli oikeesti hätä enkä meinannu ensin tajuta, mitä pitää tehdä. Tärisin ihan pöljänä ku se verentulo sitte loppu ja näytän ihan joltain itsemurhaa yrittäneeltä teiniltä. Mulla on ranteessa semmonen iso sivuttainen viilto, ilmeisesti tullu jostain kulmahampaasta ja yhessä sormessa on oikeesti syvä reikä ja pari mustelmaa, jotka näyttää selvästi joltain kolhuilta sen koiran hampaista.

Mulla pelottaa, enkä halua tommosta koiraa lähelle mun lasta, jos sillä voi yhtäkkiä naksahtaa päässä noin pahasti. Tää ei ollu eka kerta ku se puree mua, mutta ennen se on vaan jotenki sohassu ja oon antanu asian olla. Hirveintä tässä on se, että tiiän, etten saa Keijoa mun puolelle tässä asiassa. Se on kuitenki sitä mieltä, että tän täytyy olla jotenki mun syy, ja että koirastahan ei luovuta. Mutta ite se ei suvaitse mun koiraa ollenkaan ja osittain siitä syystä mun koira onki ollu mun porukoitten luona.

Tällaista tänään, skarpatkaa te muut munki eestä. Mulla ei just nyt tunnu siltä, että huvittas olla se reipas tyttö.

Did it again..

Vauva ei anna mun nukkua taas tänäkään yönä ni aloin sitte etsimään ja haaveilemaan asunnoista, ku mehän haetaan tälläkin hetkellä asumisoikeusasuntoa, johon munki mammarahat riittäs... En nimittäin millään haluis, että Keijo joutus elättämään meitä yksin millään muotoa vauvan syntymän jälkeen. Mulle omavarasuus on ihan ehotonta. Noh.. Kaiken asuntohaaveiluni kesken kuitenki aloin haistaa jotain käryä keittiöstä ja aattelin, että kuvittelen vaan. Meni noin vartti ennenku tajusin, että olin aiemmin laittanu teeveden kiuhumaan (liedelle). Tää on toinen kerta parin kuukauden sisään ku teetä keittäessä sulattelen tefloneita täällä... -.-

Oon viime aikoina alkanu miettiä hirveesti opiskeluhommia ja sitä, että mitä sitä tekis sitte tod.näk. jo ens syksynä ku nyt keväällä valmistun lukiosta. Arkkitehtuuri on pyöriny mun mielessä jo pidemmän aikaa hyvänä vaihtoehtona, mutta en oo kirjottamassa matikkaa ainakaan tänä keväänä, joten ei taida onnistua.. Ja nyt viime aikoina oon alkanu lämmitä lääkikselle, koska työmarkkinatilanne olis niin mainio. Mutta koska en edelleenkään kirjota matikkaa, fysiikkaa tai kemiaa (fysiikkaa ja kemiaa mun ei ollu mahd. kirjottaa uskokaa tai älkää), niin ei onnistu ellen ens syksynä lähe aikuislukioon jatkamaan näitä tulevia papereita. Eli alkaa näyttää siltä, että mun on pakko innostua jostain muusta amk- tai yliopistovaihtoehdosta TAI keksiä joku mua eniten miellyttävä amishomma ja opiskella oppisopimuksella. Sekään ei vaan enää sittekään kuulosta miltään :S

Koitan vaan olla stressaamatta koko asiasta ja uskoa siihen, että näihin uranvalinta-asioihin tulee jotain selkeyttä jahka oon sitte vauvan kanssa päivät kotona ja nään sen puolen tästä elämästä. Todellisuudessa tiiän, miten naurettavalta seki homma kuulostaa jo mun omanki pääkopan sisällä. Eihän mulla juuri keväällä kerkeä olla semmosta täysin lukiovapaata elämää lapsen syntymänkään jälkeen ennenku pitäis jo hakea. Mahdollisesti tässä käy niin, että haen "läpällä" sinne sun tänne, että saisin jonku koulupaikan tai jotain seuraavaksi talveksi...

Tällä hetkellä on vaikea uskoa, että "kyllä se siitä". On jotenki vähän semmonen olo, että ei tästä mitään tuu, kunhan pääsis eroon ees tästä lukiosta, ku en arvosta tätä koulutusta yhtään, mulla ei kiinnosta ja tuntuu, että johan näitä ovia on tullu kulutettua ihan nokko. Kaikki poistuminen näiden seinien ulkopuolelle tuntuu lähinnä nöyryyttävältä. Ehkä tämä tästä. Pitäis joskus puhua jonkun kans, eikä vaan leikkiä reipasta ja sitte narista täällä blogissa elämästä...