Plague

Hui oon kyllä tänään hirmu vihanen ittelleni! Tai no, kaikkien blogien lukeminen ehti jo vähän lievittää sitä ja hyvä niin, ni ei olis tämä teksti pelkkää tulta ja orjantappuraa.. :D

Kävin siis tänään lääkärissä, siinä "lähetelääkärissä", mistä viimeksi narisin. Tuli joku peruutusaika, ja mun neuvolatäti siitä sitte soitteli viime viikolla ja pääsin ku pääsinki nyt sinne.. Ärsyttää vaan ihan simona, että miks mun pitää olla aina niin sa-tanan reipas. Kävin nimenomaan muka puhumassa omista ongelmistani, ja siitä, etten jaksa olla yksin tämä pääni kanssa. Ja silti - yllättäen - niillä jäi musta ihan superhyvä kuva taas.

Oon kyllä huomannu, että oon semmonen ihminen, että mua ei unohdeta. Joskus se on ihan hyvä juttu, joskus ei. Mutta siis kaikki opettajatki oppii mun nimen yleensä kurssien ekalla tunnilla, vaikka meiän lukiossa on ainaki 650 oppilasta, en oo ihan varma. Ja oon myös aina ollu mun kaikkien kavereitten vanhempien lemppari, jota ne on sitte aina niille mun kavereille hehkuttanu. Jotenki semmonen fiksu. Mutta ärsyttää ku nyt ku mun ois pitäny vakuuttaa siellä ne ihmiset ajattelemaan, että oon kiireellinen tapaus, että mun pitää päästä puhumaan, niin enköhän ole siellä taas se reipas tyttö, jonka perään jäädään huokailemaan enemmän siihen tyyliin, että "olisimpas itsekin enemmän tuollainen" tai "olisipas joku sukulaistyttökin enemmän tuollainen".

Tiiän, että tää kuulostaa hirveeltä narsismilta, mutta oon aina ollu tämmönen. Jotenki se suvun fiksu muksu, joka varmaan eilenki kävi vetämässä enkusta L:n.. Välillä inhoan sitä, etten voi olla inhimillisempi ku enemmän luonnostaan esille pääsee aina se reipas ihminen, joka itekki vaan haluisin olla. En siis ole. Silti mulla ei ole yhtään sellaista ystävää, joka tietäis mun oikeista ongelmista. Hyviä ystäviä on toki pari, mutta en vaan uskalla kertoa niille mitään; pelkään, että  meidän ystävyys muuttuis jotenki, jos ne tietäis enemmän.

Oon varma, että kuka vaan näkee kyllä semmosen tietyn haikeuden, mikä mussa on. Se on vilahdus siitä, mitä koen olevani. Mutta jotenki tuntuu, että tää raskaus evää multa paljon. Tai siis - se ei vaan sovi siihen kuvaan, millaisena näen itseni. Mutta ehkä enemmän siihen kuvaan, millaisena haluaisin nähdä itseni. Sekavaa - tiedän.

Ihailen hirveesti ihmisiä, jotka on avoimesti haavoittuvaisia. Ihastun eniten aina niihin ihmisiin, haluan olla niitten ystävä ja auttaa niitä. Koska jotenki koen, että oon sillon parhaimmillani palvelemaan muita. Mun syli lohduttaa parhaiten muita, koska mä olen itsekin liimaa vailla. Ja ihmisiä salaa helpottaa se, että ne jotenki alitajusesti tiedostaa sen, että ne ei koskaan joudu kuulemaan mun suruja. Ja sillä tavalla livun aina tosi ykspuoleisiin ystävyyssuhteisiin.

Oon monesti miettiny, että Keijolla on rankkaa. Varmasti rankempaa ku muilla ihmisillä. Koska se joutuu näkemään mut haavoittuvana ja epätäydellisenä. Se näkee sen, mitä musta on jäljellä aina siinä vaiheessa, ku oon ensin päivän koittanu ilahduttanu muita. Siksi varmasti rakastanki sitä - ku saan olla sen sylissä hajallaan, ja silti se rakastaa mua takas, eikä säikähä. Ja se pitää mulle jotain rotia, etten vajoa mihinkään synkeään. Etten liu'u mihinkään omaan henkilökohtaseen kulttuurihumalaan ja kirjota vaan tuntikausia - tai itke. Tai laula jotain hölmöjä mantroja ja nyyhkytä. Ja unohtele asioita.

Jos tätä joku lukee, niin se varmaan ajattelee, että vit-u mitä paskaa. Paskaa tekoitsetietosta kontrollifriikkiä vakuuttelua ja minä-kuvan määrittelyä.  -Ehkä niinkin. :D Kuulostaa oikeastaan paljonkin minulta. Mulla on tapana analysoida. Ja humaltua tällä lailla. Salaa. Tiedän, että se on luotaantyöntävää. Mutta niinhän mä koitan väittää tällä koko kirjotuksella. Mussa on jotain kieroa.

Ikävä Valtteria. Siitä ehkä joskus lisää.

Crystal Castles - Plague
http://www.youtube.com/watch?v=cx2lJIOTBjs

Toivoin, että tähän ois tullu kuvaki, eihän tätä tämmösenä kukaan uskalla avata. :D
(On muuten tällä hetkellä yks mun ja vauvan lempparibiisejä)